Historia
Anttola esiintyy manttaaliluetteloissa eli henkikirjoissa kartanon nimellä jo 1639. Kartanon ja kylän nimeen on ilmeisen selvästi vaikuttanut Anttosen suku, joka mainitaan jo Savon vanhimmassa, vuoden 1541 maakirjassa. Anttolan kirjattu historia alkaa v. 1561 valmistuneen arviokuntien luettelon perusteella viidestä anekista, joiden omistajat olivat Anttosia, Roinisia, Leinosia ja Viljakaisia. Vuonna 1608 läänitettiin nämä ja muutama muu anekki, yhteensä yli 4000 ha, venäläiselle pajarille nimeltään Menschik Baranoff, joka perusti alueelleen säterikartanon pinta-alaltaan 2196 ha. Tätä säteriä, jonka velvollisuus oli ylläpitää yksi ratsumies, voidaan pitää Anttolan Hovin alkuna.
Historiaa 1625 - 1890
Pajari Menschik Baranoff kuoli vuonna 1625 ja hänet haudattiin ensimmäisen vaimonsa viereen Tallinnan Pyhän Olavin kirkkoon. Läänitys periytyi hänen pojalleen, Klaus Johan Baranoffille, joka kunnostautui sotilasuralla osallistuen mm. Lundin taisteluun 1676. Avioliiton hän solmi 1654 Johanna Yxkullin kanssa. Ensimmäisen nykyisen Anttolan alueelta lähteneen yrityksen oman seurakunnan perustamiseksi teki juuri eversti Baranoff, joka vuoden 1660 käräjillä esitti, kuinka epäedullisessa asemassa hänen kartanonsa väki ja lampuodit olivat pitkien kirkkomatkojen vuoksi.
Baranoff oli valmis rakentamaan kirkon kartanonsa päärakennuksen länsipuolelle. Tämän yrityksen kaatumiseen vaikutti ilmeisen ratkaisevalla tavalla Pietari Brahen ympeä suhtautuminen asiaan. Viipurin tuomiokapitulille lähettämässään kirjeessä hän epäili Baranoffin ryhtyneen hankkeeseen enemmän omaksi kuin Jumalan kunniaksi. Oma lehmä oli tosin ojassa Brahellakin: mikään ei saanut heikentää Ristiinan uuden seurakunnan asemaa. Näinhän olisi käynyt, jos Baranoffin läänityksen Ristiinan alueet olisi liitetty uuteen Anttolan seurakuntaan.
Eversti Klaus Johan Baranoff rakennutti 1660-luvulla uuden kartanorakennuksen käsittäen kaksi tupaa, viisi kamaria, keittiön ja kellarin sen alla sekä suuren tallin, aitan, saunan ja navetan. Kysymyksessä näyttäisi olleen yritys säteritalouden laajentamiseksi, sillä samoihin aikoihin Baranoff pyrki myös 16 pitkälahtelaisen rajapiiritilan liittämiseen kartanonsa yhteyteen.
Eversti Baranoff kuoli 28.1.1686 ja haudattiin Tallinnan Nikolain kirkkoon. Rälssi annettiin leskelle Anna Elisabeth von Ykskullille tämän elinajaksi. Avioliitosta synytynyt Johan-poika ei saanut seurata isäänsä Anttolan säterin haltijaksi, sillä ison reduktion (1680) nojalla kaikki läänitykset peruttiin kruunulle ja vuonna 1690 Anna Elisabeth von Ykskullin kuoltua myös Anttolan rälssi peruuntui kruunulle. Välittömästi tämän jälkeen kruunu möi Hovin everstiluutnantti Otto Reinhold von Nierothille ja samalla nostatti säterivelvollisuuden kolmeksi ratsumieheksi.
Otto von Nieroth oli naimisissa Gertrud Baranoffin kanssa ja heidän Anttolan kartanossa syntynyt poikansa, kenraali Karl von Nieroth, nousi Suomen joukkojen ylipäälliköksi Suuressa Pohjansodassa. Magnus Nieroth´in jälkeen ratsutila siirtyi ratsumestari C. Brasen haltuun. Vuosina 1710 - 1711 maakirjassa mainitaan ratsumestarin leski Catharina Charlotta von Buckenfeld.
Tämän jälkeen Hovi vaihtoi isäntää kauppojen ja perintöjen kautta. Torpparilaitoksen levitessä myös Anttolan Hovi sai heti neljä torpparia. Vuonna 1759 kapteeni Arvid von Göbenin omistaessa säterikartanon, hän lunasti sen kruunulta perintötilaksi. Kun torpparikausi loppui vuonna 1865 oli Anttolan Hovilla kaikkiaan 24 torpparia.
| Eversti Johan Stiernschantz | 1712 - 1724 |
| Majuri Konrad Anders Weber | 1725 - 1758 |
| Kapteeni Arvid von Göben | 1758 - 1760 |
| Vänrikki Erik Johan Wirilander | 1760 - 1816 |
| Lipunkantaja Georg Fredrik Weber | 1816 - 1823 |
| Toimitusvouti Jacob Wilhelm Slöör | 1823 - 1851 |
| Eversti Karl Henrik Rosenberg | 1852 - 1873 |
| Possessionaatti Johan Gustaf Hoffrén | 1874 - 1885 |
Jo 1700-luvun alkupuolelta lähtien kaikki Anttolan Hovin isännät olivat ajaneet itsenäisen Anttolan kunnan perustamista ja viimein vuonna 1873 Anttolan kunta perustettiin Mikkelin pitäjän, Ristiinan, Puumalan ja Juvan takamaista.
Koko tunnetun historian ajan Anttolan Hovi on ollut anttolalaisten toimeentulon ja elämisen peruspilari ja mm. 1800-luvulla omistajana ollut Jacob Wilhelm Slöör työllisti kylän pikkupojat - hän nimittäin oli innokas metsämies ja koska suurille seurueille ei riittänyt ajokoiria, palkkasi Slöör pikkupojat riistanajoon.
Anttolan kirkonkylän perinnekirjassa kerrotaan virheellisesti Jacob Slöörin kuolleen varattomana maakuopassa lähellä kirkonkylää. Tosiasiassa Jacobin kuoleman (1826) jälkeen isännöi tilaa vielä seuraavat 25 vuotta hänen leskensä Ingrid Maria Wallgren lapsineen.
1880-luvun alussa Hovin tilanhoitaja kumppaneineen varasti kartanon arvoesineet ja jälkensä peittääkseen poltti päärakennuksen. Saaliinjaosta syntyneen riidan seurauksena kaikki rikostoverukset jäivät kuitenkin kiinni.
Kartanon päärakennus rakennettiin uudestaan ja maanviljelijä Johan Jalkanen (1829 - 1892) muutti perheineen Anttolaan 1885. Hänen pojistaan Juho ja Pekka Jalkasesta tuli voimakaksikko Anttolaan. Yhteiskunnallisen vaikutusvallastaan huolimatta Jalkasten mielenkiinto suuntautui enemmän talouselämän alalle. Nämä eturivin maanviljelijät olivat esikuvina seudun muille viljelijöille. He perustivat höyrysahan ja -myllyn. Myös vesiliikenteen harjoittajina veljekset olivat ensimmäisten joukossa. Rahtiliikenteen Jalkaset aloittivat vuosina 1892-93 rakennetuilla hinaajilla, jotka hinasivat halkoja, lautoja ja lankkuja kuljettavia lotjia. Voimavarojen hajottaminen koitui Jalkasten kohtaloksi, kun vuonna 1890 toimitetussa pakkohuutokaupassa tilan osti Halla Oy.
Ruhtinas ja ruhtinatar Demidoffin aika
Useiden kauppojen jälkeen Anttolan Hovin osti vuonna 1917 Kaartin Husaareissa palvellut ruhtinas, eversti Aleksander Nikolaevitsch Lopuchin-Demidoff (s. 24.3.1870), joka kuului rikkaudestaan tunnettuun ja Paavali I:n aateloimaan sukuun.
Suvun aseseppäesi-isät olivat rikastuneet Pietari Suurelta palkinnoksi saamillaan oikeuksilla Uralin takaisiin kaivoksiin. Ruhtinas Demidoffin kerrotaan olleen ulkoiselta olemukseltaan vaikuttava. Lähes kaksimetrinen, ryhdikäs, tumma vieras suurine kyömynenineen herätti paikkakuntalaisissa kunnioitusta. Enää ei alustalaisten kuitenkaan tarvinnut pelätä ruoskan viuhinaa. Työväki muistelikin jälkeenpäin miellyttävää isäntäänsä lämmöllä.
Ennen vallankumousta Demidoffien elintason turvasi tuhansien hehtaarien maatila Ukrainassa sekä sikäläiset sokeri- ja huonekalutehtaat. Ruhtinasperhe oli sukua tsaari Nikolai II:lle everstin puolison Natalian kautta. Ruhtinas itse oli palvellut yhdessä Mannerheimin kanssa keisarinnan chevalier -kaartissa. Tuttavuus Mannerheimiin jatkui vielä Anttolan Hovin menettämisen jälkeen yhteisillä metsästysretkillä.
Ruhtinatar Natalia Dmitrjevna Demidoffin (o.s. Naryschkin) suku kuului korkeimpaan aateliin juontaen Pietari Suuren äitiin. Hän syntyi Talin hovissa 3.5.1886. Avoin ja lämminhenkinen ruhtinatar oli ulkoiselta olemukseltaan miehensä täydellinen vastakohta: siro kaunotar.
Ruhtinasparilla oli viisi poikaa:
- Nikolai (Nicky) s. 1904,
- Aleksander (Aleck) s. 1905,
- Sergei s. 1906,
- Georg s. 1914 ja
- Peter s. 1916.
Andrei-poika oli kuollut jo ennen Anttolaan tuloa. Nuorimman pojan poika ja pojan poika vaikuttaa tällä hetkellä Tampereen seudulla.
Ruhtinasparin pojilla oli syntyperäiset kieltenopettajat myös Anttolan Hovissa. Ranskan kieltä opetti belgialaissyntyinen ratsuväen upseeri, joka opiskelun lomassa valmensi poikia pyydystämään sammakoita, jotta olisi voitu herkutella niiden koivilla. Anttolan sammakot tuottivat kuitenkin pettymyksen, sillä ne eivät olleetkaan samanlaisia kuin Belgiassa. Vastoin useimpia suomalaisia herrassukuja ruhtinaspari ei pyrkinyt valikoimaan poikiensa leikkitovereita. Lapset saivat kirmailla Hovinmäellä paikkakunnan poikaviikareiden kanssa.
Ruhtinasperheen muuttoa Anttolaan muisteltiin paikkakunnalla vuosikymmeniä. Demidoffien maallinen omaisuus tuotiin lotjilla laivarantaan, mistä pitkä kulkue jatkoi Hovinmäelle. Vaikka Demidoffit onnistuivat pelastamaan vallankumouksen jaloista vain murusen omaisuudestaan, riitti siinäkin ihmettelemistä savolaiselle rahvaalle. Kerrotaan useista kymmenistä rotukoirista ja lämminverihevosista, joita talutettiin ylös Hovinmäelle.
Ruhtinaspari ratsasteli mielellään Hovinmäellä. Jotta hevoset eivät olisi kompastelleet iltahämärissä, Hovinmäen kiviä kalkittiin valkoisiksi. Palkollisilla riitti puuhaa hevosten hoidossa ja jaloittelussa. Ruhtinas osallistui hevosilla myös jäärata-ajoihin.
Demidoffien kiinnostus eläimiin näkyi ja kuului Hovinmäellä muutoinkin. Pihalla käyskenteli kalkkunoita, hanhia ja helmikanoja. Kesyjä lintuja lenteli kartanon ympärillä ja istuskeli aidanseipäillä. Runsaslukuinen, vapaana kuljeksiva vuohilauma teki puutarhasta selvää jälkeä. Puutarhurina oli tuolloin V. Muuronen, joka kertoi:
”Minun täytyy sanoa, että siinä oli sivistynyt mies. Olen palvellut monia, mutta hän oli yksi niitä parhaimpia. Puutarhuriksi tilalle tulin v. 1917 ja olin vuoden. En tykännyt talon lukuisista venäläisistä palvelijoista, ne olivat aika sutkia, mutta isäntäväki oli mukavaa. Talon ruokakuntaan kuului tuolloin n. 90 henkeä, joten palveluskuntaa oli runsaasti. Puutarhanhoidosta pitivät molemmat talon haltijat ja toistasataa omenapuuta istutettiin, mutta huonolla menestyksellä. Talon vuohilauma aiheutti niille suurta tuhoa ja lopuista lienevät pitäneet ankarat talvet huolen.
Hevostaloutta pidettiin myös arvossa, mutta tavoitteet olivat hieman toiset kuin olimme tottuneet. Varsinaisia työhevosia oli yhdeksän, mutta ainakin saman verran oli niitä hevosia, joita vain talutettiin manttelit selässä pitkin kartanon tanhuvia jaloittelumielessä. Muistiini on myös jäänyt erikoisesti se, että hevosilla oli kukkien nimiä. Talon koiralauma haki myös vertaansa, niitä lienee ollut 30-40 kappaleen välimailla, joukossa useita rotuja.
Elämä tuolloin ei liikkunut enää niissä mitoissa, missä se ruhtinasperheellä oli ollut ennen vallankumousta, sen sai usein huomata, mutta entisiä perinteitä haluttiin vielä vaalia. Muisteltiin Ukrainaa ja siellä olleita maatiloja, joissa viljaa kasvoi kymmenin tuhansin hehtaarein, mutta jotka olivat ainiaaksi jääneet. Tyytyväisyys ja pyrkimys sopeutuvaisuuteen näytti olevan perheelle luonteenomaista ja ehkä se juuri saattoi heitä kestämään muuttuneiden olosuhteitten vaihtelussa."
Ruhtinaspari muutti Hoviin aikana, jolloin yhteiskunnallinen tilanne oli kiristymässä Suomessakin. Itsenäistynyt tasavalta syöksyi kevään kahdeksantoista onnettomuuteen. Anttolan suojeluskuntaan kuulunut ruhtinas Demidoff osallistui myös vapaussotaan. Hänen kolme vanhinta poikaansa veivät Anttolasta ratsain useita kymmeniä ratsuhevosia Mannerheimin käyttöön Mikkelin päämajaan.
Ruhtinasparin muutto Hoviin oli piristysruiske koko pitäjälle. Hoviin pestattiin lisää työ- ja palvelusväkeä. Pahaenteistä oli kuitenkin se, että jo vuoden 1917 lopulla ruhtinas Demidoffilla alkoi olla vaikeuksia palkkojen maksamisessa. Tosin kukaan ei näytä valittaneen palkkojensa pienuutta. Eikä valittanut sekään mies, joka oli halonhakkuussa Hovissa. Talven mittaan hän oli ottanut palkkaansa vastaan ennakkoa, joka sitten tilinteossa oli määrä vähentää maksettavasta palkasta. Ruhtinas totesi kuitenkin, että "kotti kottina, tili tilinä" ja maksoi lyhentämättömän palkan.
Rahaa nielivät myös rakennustyöt. Demidoff rakennutti Hoviin kaksikerroksisen, tiilisen asuinrakennuksen lähinnä poikiensa kieltenopettajia varten. Rakennuksen näkötornista katseltiin Vitjasen maisemaa 10 metriä maanpintaa korkeammalta. Kyseistä rakennusta ei enää ole.
Ylelliseen elämään tottuneina ja vastaavasti suomalaiseen maatilatalouteen tottumattomina Demidoffit eivät ilmeisesti osanneet suhteuttaa tuloja ja menoja toisiinsa. Onpa myös epäilty, että puutteellisen kielitaidon ja hyväntahtoisuuden vuoksi Demidoff oli sopiva kohde keinottelijoille. Niin tai näin, Hovista ruhtinaspari joutui luopumaan vajaan kolmen vuoden oleskelun jälkeen.
Anttolasta ruhtinaspari muutti Taliin Hämäläisen hoviin, jonka Demidoff osti langoltaan. Kaupan välitti ilmeisesti luottoa antaen Fritz Buttenhoff. Sittemmin hovin omistusoikeudesta käräjöitiin pitkään. Lopputuloksena oli, että Buttenhoff isännöi Hämäläisen hovia sotiin saakka. Talvisodassa kartanon rakennukset paloivat maan tasalle.
Demidoffit muuttivat 1920-luvun lopulla Terijoen Kuokkalaan, mistä he palasivat 1930-luvun alussa takaisin Taliin. Viimeiset vuotensa ruhtinas elätti perhettään tavallisena työmiehenä asuen vuokralla vaatimattomissa asunnoissa.
Ruhtinaan pojan Aleck Demidoffin leski Raina Demidoff kertoo:
"Ruhtinas oli menettänyt hevosensa rahapulassa. Äitini Anni Kuusisto sai siitä tiedon ja toimitti rahaa ruhtinaalle, jotta tämä sai lunastaa rakkaan Hilkkansa takaisin. Siitä ilahtunut ruhtinas oli pistäytynyt naapurin luo näyttämään, että tamma oli jälleen hänen hallussaan. Paluumatkalle naapuri oli antanut heiniä reen istuimen pehmikkeeksi. Kun sitten Hilkka oli lähtenyt kotiin päin vauhdilla, ruhtinas oli luistanut rosoisessa mutkassa heinien päältä tielle kohtalokkain seurauksin."
Ruhtinas toimitettiin Viipurin lääninsairaalaan, mutta hän ei tullut enää tajuihinsa. Monivaiheinen elämä sammui lopullisesti itsenäisyyspäivänä 1937.
Ylimääräisten kertausharjoitusten alettua 1939 ruhtinatar Natalia Demidoff ajautui takaisin Savoon. Hän sai asunnon Visulahden kartanon rappeutuneesta ulkorakennuksesta. Kun kanakopit tarvittiin muuhun käyttöön, ruhtinatar tyytyi jonkin aikaa oleskelemaan Mikkelin maalaiskunnan vanhainkodissa. Viimeiset vuotensa hän vietti lehmänsä kanssa pienen maatilkun turvin Otavan kylän vaatimattomassa Akkalan mökissään. Slaavilaisen luonteensa ansiosta hän eläytyi nopeasti uusiin olosuhteisiin ja hänen kerrotaan todenneen: "Da, mikäs siin, hyvähä miu o olla näingii, vaig entine aiga olgii paremp." Lokakuun 8. päivänä 1957 kuollut ruhtinatar siunattiin Mikkelin ortodoksiseen hautausmaan.
Ruhtinatar Demidoff kertoi 65-vuotispäivillään, että hän vallankumouksen lähetessä ilmoitti miehelleen mielivänsä takaisin Suomeen, lähinnä syntymäpaikkakunnalleen Taliin. Samalla hän kertoi Anttolan Hovin hankkimisesta vallankumouksen aikoihin, mutta ei sanallakaan maininnut, että Hovi olisi hankittu tsaari Nikolain väliaikaiseksi turvapaikaksi. Mitään tietoa tällaisen suunnitelman olemassaolosta ei ole löytynyt. Silti legenda elää.
Useiden kauppojen jälkeen Hovin tilan osti Anttolan kunta vuonna 1920 pääasiassa vanhainkotia varten, mutta päärakennukseen hoidokkeja sijoitettiin vain poikkeustapauksissa. Sen sijaan rakennuksessa toimi vuodesta 1923 lähtien Kääriälän kansakoulu. Hovin tilan kokonaisuus mureni muutoinkin, kun torpparit ja mäkitupalaiset alkoivat lunastaa maitaan ja tonttejaan itselleen. Myöhemmin siirtolaisille lohkottiin tilasta uusia eväitä elämälle.
Joulukuussa 1972 kunnanvaltuusto oikeutti kunnanhallituksen myymään Anttolan Hovintaustan palstasta noin 106 hehtaarin määräalan Tuberkuloosi- ja Keuhkovammaisten Liitto ry:lle kuntoutumiskeskuksen rakentamista varten.
Lähdekirjallisuutta: Anttolan hovi, Säteristä kunnan tilaksi. Toim. Pekka Haara. Julkaisija Anttolan kunta. 1998